Musiikillinen aspekti mahdollisimman moneen työhön – Juha Leiviskä in Memoriam 10.11.2023 – Posted in: Inspiration

Suru-uutinen saavutti ja kosketti: yksi parhaista modernin Suomen arkkitehdeista, akateemikko Juha Leiviskä siirtyi taivaallisen piirustuspöydän ääreen torstaina 9.11.2023. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain tavata hänet henkilökohtaisesti monta antoisaa kertaa sekä journalistisissa että akateemisissa tehtävissä. Alvar Aallon jälkeen kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin mestari oli ainakin minua kohtaan hyvin mutkaton, joskin myös suorastaan ärsyttävän tarkka kuvien ja jopa yksittäisten sanavalintojen suhteen. Tekstejä hiottiin uudelleen ja uudelleen, kunnes Juha oli tyytyväinen.

Eräs mieleenpainuvimmista ja käytännössä viimeisin henkilökohtaisista kohtaamisistamme oli tammikuussa 2020, kun sain järjestettyä meillä Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella tohtorintutkintoa suorittavalle opiskelijalle tapaamisen. Alunperin noin tunnin pituiseksi ajateltu vierailu venyi viiden tunnin tehokurssiksi Juhan arkkitehtuuriajattelusta, rakenteellisista ratkaisuista, materiaaleista, valosta, tilasta, mittakaavasta –  eli siis sanalla sanoen rakennustaiteesta. Illan jo pimettyä Juha kaivoi vielä esille nuotit, istahti pianonsa ääreen ja soitti meille läksiäisiksi hieman Mozartia. Näkö oli jo heikko, sormien ote koskettimiin ei ollut enää niin tulinen kuin nuorempana, mutta erinomaisen pianistin musiikillinen ymmärrys oli kirkas ja erehtymätön. Arkkitehtuurin ja musiikin yhteys on kulunut klisee, mutta Juha Leiviskän kohdalla taiteiden muusat olivat tehneet poikkeuksen: hän teki arkkitehtuuria musiikkina ja musiikkia arkkitehtuurina.

Juhan 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tekemäni haastattelu “Wau! Se euforinen tunne!” julkaistiin Arkkitehtiuutisissa 4/2016 ja se on yhä luettavissa suomeksi pdf-julkaisusta ja englanniksi Archinfon verkkosivuilta. Ajattelin kunnioittaa hänen muistoaan julkaisemalla tässä blogikirjoituksessa erään vähän vanhemman kirjoitukseni, jonka tein Juhan ja hänen yhtiökumppaninsa Vilhelm Helanderin kanssa heidän Ratakadun toimistossaan Helsingissä 16. kesäkuuta 2011. Haastattelu otsikolla “Yksi kaikkien ja kaikki yhden – hyvän arkkitehtuurin – puolesta” julkaistiin Arkkitehtiuutisissa 8/2011. Olen saanut myöhemmin kuulla, että Juha oli tekstistä kovin mieluissaan ja oli kokenut, että teksti tavoitti jotain olennaista hänen tavastaan olla arkkitehti ja tehdä arkkitehtuuria.

Vastauksessaan kysymykseeni suomalaisen arkkitehtuurin ideasta Juha Leiviskä tulee sanoneeksi jotakin hyvin keskeistä arkkitehtuurin merkityksestä: “Arkkitehdin velvollisuus on luoda sellai­sia tiloja ja ympäristöä, jotka antavat meille kohottavia taiteelli­sia elämyksiä ja harmoniaa, siis olosuhteet, jotka tukevat ihmis­ten henkistä hyvinvointia.” Kiitos, Juha, arkkitehtuuristasi.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden – hyvän arkkitehtuurin – puolesta

Helanderin ja Leiviskän ammatillinen yhteistyö sai alkunsa Vanhan ylioppilastalon tulipalosta Helsingissä vuonna 1978. Museovirasto tarvitsi osaavia restaurointisuunnittelijoita, ja jostain singahti ajatus saattaa yhteen varsin pätevä parival­jakko: “Juha edusti taitoa, ja minä edustin jonkinlaista arkkiteh­tuurin historian tuntemusta”, Helander muistelee naurahtaen ja jatkaa Leiviskän kanssa yhteen ääneen, ettei heillä kuiten­kaan ole koskaan ollut mitenkään tarkkaa työnjakoa, omat eri­koisalansa kuitenkin.

Kumppaneiden tiet olivat kohdanneet jo opiskeluaikoina Teknillisessä korkeakoulussa: sekä Helander että Leiviskä oli­vat professori Nils Erik Wickbergin läheisimpiä oppilaita ja as­sistentteja. Valmistuttuaan Helander jatkoi arkkitehtuurin his­torian opettajana ja arkkitehtuurin historian professorin viran­sijaisena. Sitten tuli voitto Helsingin Katajanokan kärjen aate­kilpailusta (1972) yhdessä Pekka Pakkalan ja Mikael Sundma­nin kanssa. Tie vei vapaaksi konsultiksi ja Katajanokka-suun­nittelutyöryhmän yhdeksi vetäjäksi. Toinen tärkeä tehtävä oli Suomenlinnan kunnostussuunnittelu.

Leiviskä puolestaan aloitti työuransa Kouvolan kaupungin­ talon parissa Bertel Saarnion toimistossa. Pian urkeni oma polku: muun muassa Lemin kirkon entistäminen (1969), suntio Nikamaan talo, Lemin seurakuntanuorten kesäkoti ja Nakkilan seurakuntatalo (1970) olivat opiskeluaikaisten ystävien pap­pissukujen kautta tulleita toimeksiantoja. Katajanokka-kilpai­lusta tuli lunastus, lisää nostetta tuli Oulun Puolivälikankaan kilpailun voitosta ja Pyhän Tuomaan kirkon suunnittelutoi­meksiannosta vuonna 1971.

Itsenäisinä yhdessä

Vanhan ylioppilastalon tulipalon aikoihin vuonna 1978 sekä Helander että Leiviskä olivat jokseenkin toimettomina. Helan­der oli Katajanokka-projektin hiljennyttyä ja TKK:n professori­kuvioiden vakiinnuttua vailla kunnollista positiota. Leiviskän pieni toimisto oli vailla suurempia töitä, kun Nokian seurakun­nan toimintakeskuksen kilpailuvoittokin (1972) oli valunut toi­sen toimiston työpöydälle. “Siitä se yhteinen taival sitten lähti”, Helander kertoo. Leiviskä menestyi arkkitehtuurikilpailuissa, ja Helander sai historian asiantuntijana töitä restaurointikoh­teiden suunnittelijana.

“Siihen me tavallaan sitten jämähdimmekin. Itsenäisinä oli­simme olleet liian pieniä nykyaikaiseen toimistonpitoon kopio­koneineen ja sen sellaisineen. Meillä on pääosin omat työt, mut­ta yhteinen henkilökunta tekee töitä tilanteen mukaan”, Helan­der jatkaa. “On tässä tiettyä murheellisuuttakin”, Leiviskä lisää. “Lähdimme Vanhan myötä tekemään innoissamme yhdessä töi­tä ja sitten se kuitenkin jakautui näin. Olemme koko ajan kuitenkin vaikuttaneet toistemme töihin mahdollisimman paljon.” Kummatkin esiintyvät omissa nimissään, ja toimistokin kantaa perinteiseen tapaan sukunimiä. Nykymuodin mukaiseen, abstraktiin firmanimeen ei ole ollut tarvetta.

Yhteistyö on kestänyt myös taloudelliset vaikeudet, joista halvaannuttavin vaihe osui 1990-luvun alun lamavuosiin. He­lander muistuttaa toimistonpidon realiteeteista: “Usein tämän tyyppisten työyhteisöjen toiminta kaatuu taloudellisiin erimieli­syyksiin. Meillä on Juhan kanssa kuitenkin molemmilla se omi­naisuus, ettemme ymmärrä taloudesta mitään, emmekä ole teh­neet yhtään työtä ansaitsemistarkoituksesta. Näin olemme voi­neet jakaa tasapuolisesti myös taloudelliset vastoinkäymiset.” Suurimmillaan työyhteisössä on ollut parisenkymmentä jä­sentä, pienimmillään töissä oli “neljä ja puoli ihmistä, me mu­kaan lukien”.

Raha ratkaisee?

Pienenpuoleiseksi jälleen supistuneen toimiston suuressa huoneistossa tehdään tänä päivänä töitä toivorikkaasti ja tin­kimättömästi. Kilpailuihin osallistutaan ja työtä riittää uskol­listen asiakkaiden uusissa kohteissa, rakentamismahdollisuus­ selvityksissä ja vaativien täydennysrakennus- ja restaurointi­hankkeiden luonnossuunnittelussa. Monen ison rakennuttajatahon käyttämä hintatarjouskil­pailu on kuitenkin osoittautunut myös Helanderin ja Leiviskän toimistolle mahdottomuudeksi: “Hintakilpailu on niin tiukkaa, että siinä pärjääminen on edellyttänyt kaikkien ammattikunnan suositusten hylkäämistä. Emme ole voineet lähteä sille tielle”, Helander huokaa. Rakentamiskulttuuri on muuttunut vuosien saatossa rajusti. “Ennen julkisen sektorin töitä tuli arkkitehtuuri­kilpailujen kautta tai luottotoimeksiantajilta, nyt on vain ‘halvin hinta voittaa’ -vuosisopimuskilpailuja. Monet toimistot joutuvat tässä paitsioon.”

Hyvää tarkoittava hintakilpailu on johtanut myös tekijänoi­keuskulttuurin rapautumiseen. Helander muistuttaa nykykäy­tännön karuimmasta puolesta: “Ensin kilpailutetaan luonnosvaihe, ja sitten toteutusvaihe kilpailutetaan uudelleen. Teet hie­not, voittoisat luonnokset, jonka ideat joku muu ottaa puolella hinnalla omakseen. Suunnitteluvaiheessa on valtavan tarkka kontrolli Museovirastosta palopäällikköön. Tuskin rakennus on valmis, kun saakin jo tehdä ihan mitä tahansa. Sitten tulevat vuosisopimusarkkitehdit ja menevät selän takana turmelemaan aikaisemmat työsi. Tekijänoikeus-käsitteen rapautuminen on ka­tastrofaalista.”

Kauniit kuvat vai elävät tilat

Toinen merkittävä muutos uran varrella liittyy tietokoneistu­miseen. Monikaan arkkitehtikonkareista ei ole opetellut tieto­koneiden käyttöä, ja sekä Helander että Leiviskä piirtävät he­kin yhä käsin. Kokeneet, taitavat toimistoarkkitehdit kääntä­vät luonnokset digitaaliseen muotoon. Mitään ideologista vastarintaa kumpikaan ei kuitenkaan tunne tietokoneita kohtaan. “Sellainen vakaumus minulla kyllä on, että kynä ja luonnostelu ovat sydämen, pään ja käden jatke, johon liittyy paljon herkkää, intuitiivista haeskelua. Tätä ei voi ohjelmoida tietokoneelle”, Leiviskä määrittelee kantaansa. Helander piirtää lyijykynällä skissipaperille ja vahvistaa piirustuk­seen sitten virheen riskiä kaihtamatta tussilla pääviivat. Leivis­kä piirtää kuultopaperille, raaputtaa korjaukset, mutta “jos tulee virhe, leikkaan viivoittimella ja partakoneenterällä palan pois, teippaan tilalle puhtaan paikkalapun ja korjaan siihen.”

Helander muistuttaa, että tietokone on keksitty apuväli­neeksi, mutta sitten väline voi ottaakin määräävän osan. Hän on kiinnittänyt huomiota nykyarkkitehtuurin ideaaliin, nykyai­kaisten esittelykuvien tietynlaiseen planssi-ilmeeseen ja kuvi­en tasaisiin väripintoihin. “Jopa talon suunnittelijat saattavat haluta, että valmiit talot ovat tietokoneella piirretyn näköisiä”, Helander ihmettelee. “Julkaisukuvat ovat nykyään jopa niin sa­manlaisia, ettei projektiesittelyä lukiessa voi erottaa valokuvia ja tietokonekuvia toisistaan.” Opetustyössään hän myös huomasi nuorten jäävän liian herkästi kiinni tietokoneella piirrettyihin, kovin valmiin näköisiin luonnoksiin. “Arkkitehdin työn A ja O, kunnon plaanijumppa, jätettiin helposti heti pois, kun työ jäh­mettyi viimeistellyn näköiseen muotoon, jossa millimetrin mur­to-osa oli ratkaiseva silloin, kun olisi pitänyt vielä olla kyse met­reistä.”

Leiviskä kertoo kokemuksestaan eräästä amerikkalaisesta arkkitehtikoulusta, jossa hän kävi pitämässä vierailuluennon. Leiviskä näytti ihmetteleville opiskelijoille pohjapiirustustut­kielmia ja muita “räkäisiä skitsejään” ja kertoi suunnitelmiensa ideoista ja taustoista ja siitä, kuinka suunnitelma liittyy ympä­ristöön. Luennon jälkeen professori oli innoissaan: “Sain luennostasi idean: seuraavassa harjoitustyössä opiskelijoiden pitää piirtää myös plaani!”

Sekä Helander että Leiviskä arvostavat Suomessa omak­suttua arkkitehtonisen komposition lähtökohtaa: kaikki lähtee pohjapiirustuksesta, tilajärjestyksestä ja toiminnasta, mutta suunnittelussa ajatellaan silti koko ajan kolmiulotteisesti. He­lander muistuttaa tapamme nurjasta puolesta: “siten syntyy helposti myös liian pragmaattista arkkitehtuuria.” Leiviskä nos­taa esiin tilat ja asioiden liittymisen toisiinsa, sen, miten saa­daan aikaan tilaorganismeja, tilakokonaisuuksia ja tilasarjoja: “eletään koko ajan tiloissa, kun suunnitellaan, eikä katsella työtä kuvataiteena, pelkkänä visuaalisena asiana”.

Kaiken pahan alku on hybris

Arkkitehtuurin historian emeritusprofessorina Helander tie­dostaa arkkitehtuurin opetuksen ikuisen dilemman. Hän lä­hestyy arkkitehtuuria taitolajina, jonka pitäisi pohjautua val­tavaan tietomäärään. “Tietomäärästä tulee kuitenkin helpos­ti myös painolasti. Arkkitehtuuria ei voi opettaa niin, että ensin hankitaan valtava määrä tietoa ja sitten sitä ruvetaan sovelta­maan luonnosteluun. Opetuksen täytyy edetä niin päin, että heti ruvetaan tekemään, mutta tehdään aluksi vähän pienempiä töi­tä. Arkkitehtuurin opetus on vähän niin kuin uimaopetus. Ei sii­tä mitään tule, jos kuivalla maalla tehdään kaikenlaisia liikkeitä. Tiedon hankintakaan ei ole siinä mielessä oleellista, että sitä pi­täisi vaan kerätä jostakin, vaan tieto kiinnostaa vasta, kun edes­sä on probleema, jonka ratkaisemisessa tuota tietoa tarvitaan.”

Sekä Helander että Leiviskä miettivät omien opiskeluaiko­jensa tärkeitä kursseja ja opettajia. Esimerkiksi sovelletun geo­logian kurssi oli “alana äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta joka kiinnosti vasta sitten, kun halusi tietää jotakin kivilajeista.” Henkilökohtaisesti merkittäviä opettajia oli Leiviskällä paljon: Reino Sopanen, E. J. Nyström, Olli Pöyry, Unto Pusa, opiske­lijatoveri Erkki Elomaa ja etenkin Hilding Ekelund, Aulis Blomstedt sekä Nils Erik Wickberg. Viisi vuotta myöhemmin opintonsa aloittanut Helander huomauttaa, kuinka siihen ai­kaan arkkitehtiosastolla suosittiin suurten arkkitehtuuriper­soonallisuuksien läsnäoloa: “Välttämättä ei tiedetty heidän opetusansioistaan, mutta he toimivat eräänlaisina virikkeinä ja ammatillisina esikuvina. Tämä ajatus hieman devalvoitui seu­raavina vuosina. Koulu oli minun aikoinani, varmaan jossain määrin vieläkin, paikka, jossa persoonallisuudet antoivat taval­laan eväitä ja omilla töillään testasivat opiskelijoita. Oma teke­minen oli aina tärkeintä, ja toimistoissa opittiin varsinaiset am­mattikäytännöt.”

Vahvojen opettajapersoonien merkitys johtaa ajatukset nykyarkkitehtuurin yksilökeskeisyyteen. “Meidän opettajam­me eivät esiintyneet minään tähtinä, vaan he toivat esiin arkki­tehtuurin yleiset lainalaisuudet syvällisen yleissivistyksen pohjal­ta”, Helander muistuttaa. Leiviskä nostaa esiin etenkin Hilding Ekelundin, joka korosti aina vaatimattomuutta. “Hän tähdensi aina, kuinka kaiken pahan alku on hybris. Sekä arkkitehdin että arkkitehtuurin on löydettävä oma luonteva roolinsa eikä erot­tautua väärällä tavalla joukosta.”

Helander jää pohtimaan Aarno Ruusuvuoren tärkeää ja äärimmäisen inspiroivaa roolia omina opiskeluvuosinaan. “Olen siinä käsityksessä, että Ruusun opetus oli hyvin avointa ja sallivaa ja muun muassa Alvar Aaltoa kunnioittavaa. Ruusu opetti myös taululle piirtäen kaikki perusasiat wc:n mitoituksesta ja portaiden nousun ja etenemän suhteista alkaen. Ruusu oli voi­makas ja häikäisevä persoona, mikä johti siihen, että joko hänen kanssaan oli totaalisen samaa mieltä tai täysin eri mieltä. Hän herätti pakon ottaa kantaa ja sitä kautta myös innostuksen. Ruu­sun ja Aulis Blomstedtin ympärille kehittyi tietynlaista tiukkaa muoto-oppia noudattava, dogmaattinen ‘ruutu-veikkojen’ ja ‘rasteripoikien’ seuraajapolvi, mutta he itse eivät johdattaneet siihen suuntaan.” Helander oli TKK:ssa opettajana pahimpina kuohunnan vuosina¹. Vakavien, edistyksellisten ja hyvää tarkoittavien uusien ajatusten pohdintaan liittyi myös yliyksinkertaistamista ja ylitsekäyvää taistolaisuutta.

Leiviskä ja Helander myöntävät, että maailmankatsomuksen, politiikan ja arkkitehtuurin välinen suhde on hankala, mutta samalla väistämätön. Rakentamista koskeva päätöksenteko on demokratiassa joskus myös arkkitehtuuria vesittävää. Leiviskällä on kokemuksia siitä, kuinka myös “rakennuttaja, kaupungin virkamiehet ja brutaali urakoitsija voivat aiheuttaa arkkitehtuurille suurta vahinkoa.” Helander muistuttaa arkkitehdin perinteisestä roolista sekä rakennuttajan että yhteiskunnan luottohenkilönä: “Asema ei ole politiikalle vastainen vaan rinnakkainen.” Leiviskä kertoo anekdootin, jossa hän oli pari vuotta opiskeltuaan matkannut yhtä matkaa vanhan luokkatoverinsa kanssa heidän kotikaupunkiinsa Tampereelle. Luokkatoveri oli jälkeenpäin kauhistellut yhteisille kavereille, kuinka Juhasta oli tullut kommunisti. “Kun arkkitehtuurissa ajatellaan yhteistä hyvää ja kokonaisuuden parasta, lähtökohdaksi ei voida ottaa yksityistä omistusoikeutta. Tämä ammattieettinen perusajatus oli tarttunut minuun jo heti opiskelun ensi vuosina

Mitä järjettömämpää, sen arvostetumpaa

Helander ja Leiviskä vaativat hyvältä arkkitehdilta vahvaa ammattietiikkaa ja kiistatonta asiantuntijuutta. “Asiantuntijavallan kääntöpuoli on sitten se, että uskoo itse olevansa oikeassa ja pakottaa oman näkemyksensä kaikille muille”. Helander varoittaa. “Ehjä taiteellinen näkemys on eri asia kuin ajatuksellinen diktatuuri. Dogmaattisuus on ammatillisen vastuuaseman väärinkäyttöä.” Arkkitehtonisesta ajatuksesta kiinnipitäminen vaatii Helanderin mukaan suurta itsepäisyyttä. “Tällaisen itsepäisyyden on kuitenkin perustuttava vaatimattomuuteen eikä vallankäyttöön”. Helander pitää nykyhetkeä vaivaavaa merkillistä arvoinflaatiota hyvin ikävänä. “Tuntuu, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Nuoret arkkitehdit kutsuvat itseään rehellisiksi ja piirtävät sitten suojellun rakennuksen ytimeen taivaisiin kohoavan tornin. Helsinki on toki dynaamisessa tilassa, mutta on tässä samalla jonkinlaista uhmaikäisyyttä.” Hän tähdentää sosiaalista vastuuntuntoa sekä luontoa että jo aikaansaatua rakennettua ympäristöä kohtaan. “Rakennusperinnön kunnioittaminen ja vaaliminen on ollut oman opetukseni päätehtävä. “On ikävää huomata, kuinka mikä tahansa on tänään mahdollista – mitä järjettömämpää, sen arvostetumpaa.”

Leiviskä ottaa puheeksi kollegansa järkytyksen eräästä kaupunkisuunnittelun diplomityöstä, jossa Helsingin keskustan rantoja oli laitettu kiertämään loppumaton pilareille nostettu rakennusnauha. “Nykyään ‘ideat’ ovat kova sana”, Helander nyökkää. Leiviskä pitää pahimpana sitä, että tällaiset kaupunkia totaalisesti tuhoavat ideat hyväksytään ylipäätään dip­lomitöiksi. “Tuhoisia ideoita ehkä vähän arvostellaan, mutta myös arvostetaan.” Helander kaivaa esiin lehtikuvan ja jekuttaa Leiviskää uskomaan, että kyse on Kauppatorin satama-alueen uudesta tehorakentamissuunnitelmasta. Kuva on onneksi kui­tenkin Singaporesta, mutta ajatus välittyy. Leiviskä täsmentää vastustaneensa “Katajanokan rantaan vireillä ollutta ristihotel­lihanketta, koska se oli paikkaan nähden röyhkeän aggressiivi­nen. Sen sijaan kannatan muun muassa Libeskindin tornitalo­suunnitelmaa Tampereelle. Siellä tornit sopivat paikkaansa, kos­ka ne korostavat harjumaiseman luonnollista topografiaa.”

Helander tähdentää, kuinka ristihotellikeskustelussa syntyi aivan väärät rintamalinjat. “Vastustimme hanketta, joka yritti loistaa kaiken muun kustannuksella antamatta mitään tilalle. Kyse ei ollut siitä, että olisimme vastustaneet kaikkea uutta. Hankkeen puolustajat halusivat sitten profiloitua erityisen roh­keina.”

Kaikki eivät voi huutaa

Helander ja Leiviskä profiloituvat itse nykyisessä arkkitehtuu­rimaisemassa korostetusti suomalaiskansallisina hahmoina: suomalaisen arkkitehtuurin vaalijoina ja tulkitsijoina. Kum­mankin on silti vaikea sulattaa kommentteja siitä, että he vas­tustaisivat kansainvälisiä tuulahduksia, kansainvälisten suun­nittelijoiden toimintaa Suomessa tai ylipäätään kaikkea uut­ta. Esimerkiksi “Kiasman yhteydessä kritiikkimme koski yksin­ omaan museon sijoitusta, ja kritiikistä huolimatta museo run­nottiin kaupunkikuvallisesti kaikkein ahtaimpaan paikkaan. Aika ei ole näyttänyt, että päätös olisi ollut oikea. Paikka on nyt kaupunkikuvallisesti juuri niin tukossa kuin ennakoimme. Raken­nukset ovat hajallaan ja tönivät toisiaan, eikä kokoavia element­tejä ole helppo löytää.” Entisaikojen tiukka rakennusjärjestys ja pitkään vaalittu pyrkimys eheyteen on vaihtunut sensaatio­hakuisuuteen ja näyttäviin, mutta tylsän monotonisiin mega­kompleksi-konsepteihin.

Leiviskä ja Helander korostavat kaupunkikuvan ja raken­nusperinnön merkitystä uudenkin arkkitehtuurin ohjenuora­na. “Kysymys suomalaisesta rakennusperinnöstä on kuitenkin hy­vin vaikea”, Helander muistuttaa. “Tietämys ei sinänsä ole hukas­sa, perintö on vain kovin vaikea määritellä. Rakennusperinnön ja perinteen vaaliminen ei tarkoita, että tehdään samanlaista kuin ennen. Kyse on paljon hauraammasta ja vaikeammasta asiasta.” Parivaljakko osoittaa kohti ikkunasta avautuvaa kaupunki­ maisemaa. “Juuri siksi tämäkin paikka on niin hieno ja muodos­taa niin harmonisen kokonaisuuden. Täällä on kaiken ikäisiä ja keskenään erilaisia rakennuksia, jotka ovat vähitellen muodostaneet jollain tapaa valmiiksi saadun palasen kaupunkia. Yleis­pätevän asemakaavan ja rakennusjärjestyksen varassa voi ra­kentaa minkä näköisiä taloja tahansa ja silti syntyy ehjä koko­naisuus. Tarvitaan sekä hiljaisia, omalla tavalla delikaatteja arki­rakennuksia että vapaammin sijoittuvia erityisrakennuksia. Kaikki eivät voi huutaa.”

Leiviskä ja Helander ovat yhtä mieltä siitä, että suomalai­sen arkkitehtuurin erityisen vahva piirre, joka näkyy hienosti esimerkiksi Erik Bryggmanin Villa Nuuttilassa tai Alvar Aallon Muuratsalon koetalossa, on rakennusten liittyminen maise­maan ja topografiaan. Leiviskä kertoo raahaavansa mukanaan vanhaan suomalaiseen rakentamistapaan kuuluvaa pihapiiri­teemaa ja maalaiskylien mittakaavaa. “Näitä sitten tulkitaan vaikutteiksi Hollannista peräisin olevasta De Stijl -suuntaukses­ta”, hän naurahtaa. “Maamme hienoimmat merkkirakennukset ovat arkkitehtuuriltaan loppujen lopuksi ihmeellisiä kansainvä­lisiä keitoksia. Sitä sitten kutsutaan kansallisromantiikaksi”, He­lander huokaa huvittuneena.

Leiviskä paljastaa, ettei hän ole koskaan ajatellut tekevänsä jotakin erityisen suomalaista tai kansainvälistä. “Jos ratkaisu on hyvä juuri tässä paikassa, silloin sillä on kansainvälistäkin merki­tystä”. Suomalaisuus on heille tavallaan itsestään selvää, joten­kin epämääräisesti itsessä kiinni olevaa. “Olemme suomalaisia ja haluamme toki kiinnittyä juuri tämän maan rakennuskulttuu­riin”, Leiviskä miettii. Helander puntaroi Aallon käyttämää van­haa viisautta, kuinka “kaikki kansallinen taide on huonoa, mut­ta kaikki hyvä taide on loppujen lopuksi kansallista. Ohjelmalli­sesti kansallinen taide on yleensä roskaa.”

Leiviskä kääntää ajatelman koskemaan myös uskontoa ja lopulta koko rakennustaiteen merkitystä. “Ohjelmallisesti us­konnollinen taide on joskus huonoa, ihmisiä syyllistävää ja lan­nistavaa. Kaikki hyvä taide on siinä mielessä uskonnollista, että se antaa meille mielenrauhaa, lohdutusta ja itseluottamusta, te­kee meidät onnellisiksi. Arkkitehdin velvollisuus on luoda sellai­sia tiloja ja ympäristöä, jotka antavat meille kohottavia taiteelli­sia elämyksiä ja harmoniaa, siis olosuhteet, jotka tukevat ihmis­ten henkistä hyvinvointia.”

Teksti ja valokuvat: Anni Vartola.

Kirjoitus perustuu haastatteluun, joka pidettiin 16.6.2011 Arkkitehtitoimisto Helander & Leiviskän tiloissa Helsingin Ratakadulla. Kirjoitus julkaistiin alunperin Arkkitehtiuutisissa 8/2011, ss. 6–10.

Julkaisun kansikuva: Juha Leiviskä kertoo Kouvolan kaupungintalon suunnitteluideoista toimistossaan kesäkuussa 2011. Valokuva Anni Vartola.

1. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston kuohuntaa käsitellään muun muassa kirjassa Arkkitehtiopiskelijoiden vallankumous. ↩︎