Reima Pietilä ja “tietoisuus kaikesta läsnä olevasta” – haastattelussa Kaisa Broner 05.11.2019 – Posted in: Book Thoughts, News

Reima Pietilä (1923–1993) kuuluu kansainvälisesti tunnetuimpiin ja ehdottomasti Suomen omaperäisiimpiin arkkitehteihin. Kaisa Bronerin uusi kirja Arkkitehtuurin visiot: Reima Pietilä ja muodon merkitykset tarjoaa tuoreen kuvakulman Pietilän teoreettiseen ajatteluun ja hänen alkuvoimaisen muotokielensä perusteisiin. Anni Vartola haastatteli Kaisa Broneria uuden Reima Pietilä -kirjan taustoista.

Anni Vartola: Miten alun alkaen tutustuit Reima Pietilään ja minkälainen ihminen hän oli persoonana?
— Kaisa Broner: Reima Pietilän kuvaaminen henkilönä on hyvin vaativa kysymys, mutta yritän vastata omien muistikuvieni kautta. On kuitenkin mahdotonta luoda mitään kattavaa käsitystä hänen moniulotteisesta persoonastaan vain muutamien esimerkkien avulla.

Tutustuin Reima ja Raili Pietilään jo opiskeluaikanani joskus 1970-luvun vaihteessa. Eräs Pietilöiden toimistossa (muistaakseni siihen aikaan puutalossa Korkeavuorenkadulla) töissä ollut opiskelukaveri kutsui minut käymään siellä ja esitteli minut heille, koska olin ilmaissut kiinnostukseni. Se oli aikaa, jolloin kiisteltiin paljon Dipolin arkkitehtuurista, ja minusta Dipoli oli hyvin arvoituksellinen ja mielenkiintoinen rakennus. En muista, mistä olisimme puhuneet Railin tai Reiman kanssa, mutta jotenkin mieleeni muistuu vain Reiman katse. Minusta on aina tuntunut, että hän havainnoi ympäristöä hyvin intensiivisesti, kuin tietoisena kaikesta läsnä olevasta ja tapahtuvasta.

Sitten joskus ehkä pari vuotta myöhemmin etsin työpaikkaa ja soitin Pietilöiden toimistoon. Reima vastasi puhelimeen, ja jos oikein muistan, hän suhtautui hyvin myönteisesti kyselyyni, mutta kertoi, ettei heidän toimistossaan ollut töitä sillä hetkellä. Me juttelimme tovin niitä näitä, ja minusta tuntui, että kommunikaatio toimi hyvin. Muistaakseni hän kysyi jotain arkkitehtiylioppilaiden tilanteesta Otaniemessä ja vaikutti olevan aidosti kiinnostunut. Olin noihin aikoihin toimittanut a-lehteä [nyk. Arkkitehtiopiskelija], jossa me opiskelijat esitimme aika radikaaleja kannanottoja. Itse kirjoitin useitakin juttuja Ranskan opiskelijavallankumouksesta ja Pariisin vuoden 1968 tapahtumista. Pariisi oli toinen kotipaikkani tuohon aikaan.

hän ei koskaan antanut sellaista vaikutelmaa, että olisi ollut kiire tai ehkä tärkeämpääkin tekemistä

Seuraava muistikuvani Reimasta on ajalta, jolloin tein diplomityötäni. Se oli kirjallinen tutkielma Pariisin saneeraus- ja kaupunkisuojelun operaatioista ja ongelmista. Siellä tapahtui 1970-luvulla hyvin rajua ja poliittisesti värittynyttä vanhan rakennuskannan purkamista ja uuden rakentamista, joskin rakennussuojelussa oli jo saavutettu joitakin tuloksia, mm. Marais’n historiallisesti arvokkaan kaupunginosan suojelukaavan vahvistaminen vuonna 1970. Kun näytin Reimalle tekeillä olevaa tutkielmaani ja sen sisällysluetteloa, hän oivalsi heti työn rakenteen – sen mikä siinä oli olennaista ja tärkeää. Hän myös suositteli jatkamaan diplomityöstä suoraan lisensiaattityöksi ja kehotti minua hakemaan apurahaa siihen tarkoitukseen. Muistan hyvin Reiman kannustavan ja innostavan asenteen. Tavatessamme hän ei koskaan antanut sellaista vaikutelmaa, että olisi ollut kiire tai ehkä tärkeämpääkin tekemistä. Ja joka kerta käydessäni tervehtimässä Raili ja Reima Pietilää, myös myöhempien vuosien varrella, lähdin sieltä tuntien itseni jotenkin henkisesti rikkaammaksi.

Diplomityöni jälkeen palasin Pariisiin ja olin siellä muutaman vuoden arkkitehtitoimistossa töissä. Joskus vuosien 1976–77 tienoilla Reima otti yhteyttä ja kertoi, että he olivat Railin kanssa tulossa Ranskaan excursiolle ja haluaisivat tutustua erityisesti Pariisin seudun uusiin kaupunkeihin. Hän kysyi, voisinko olla heidän oppaanaan. Niinpä vietin ainakin pari päivää Pietilöiden seurassa, Annukkakin taisi olla mukana. Sain osallistua myös illanistujaisiin Tuulikki Pietilän ja Tove Janssonin ateljeessa Cité des Artsissa. Minulla on muistikuva, että Reima innostui puhumaan pitkään kaikista excursiolla saamistaan vaikutelmista, uusista kaupunkiympäristöistä sekä omista arkkitehtuuriajatuksistaan, joita minä tietysti olin hyvin kiinnostunut kuulemaan – kunnes lopulta Tuulikki torui meitä, kun se kahdenkeskinen keskustelu vain jatkui ja jatkui ja vei liiaksi aikaa.

Reima Pietilä oli tosiaan innokas keskustelija ja kirjoittaja. Hän oli hyvin perillä arkkitehtuurin kuten myös filosofian nykysuuntauksista ja yhteiskunnallisen keskustelun kulloisestakin tilanteesta. Hän julkaisi paljon omia kannanottojaan koko uransa ajan, meillä Suomessa etenkin Arkkitehti-lehdessä ja Arkkitehtiuutisissa, mutta osallistui aktiivisesti myös kansainväliseen keskusteluun, esimerkiksi CIAMin puitteissa 1950-luvulla ja sen hiipumisen jälkeen Team 10 -ryhmässä 1970-luvulle asti. Le Carré Bleu oli yksi forum, jossa hän julkaisi teoriakirjoituksiaan englannin- ja ranskan kielillä. 1950–70-luvuilla tämä Suomessa perustettu lehti edusti kansainvälistä avantgardea. Reima oli kuitenkin ehdottomasti oman tiensä kulkija. Silti hän analysoi jatkuvasti, mitä arkkitehtuurin kentällä meillä ja muualla tapahtui, ja oli aina avoin kommunikaatiolle. Hän ikään kuin tarvitsi sitä ja sai siitä sysäyksiä omalle arkkitehtuuriajattelulleen ja luovalle työlleen.

Pietilän avantgarde oli – ja on – laadultaan enemmän henkistä kuin muodonantoon liittyvää

Vielä yksi erityinen muistikuva: Pietilöiden kotona olohuoneessa oli iso matala pöytä, jonka ääressä vierailujen aikana usein istuttiin ja keskusteltiin. Pöydällä oli aina paljon kirjoja, uusimpia arkkitehtuurikirjoja mutta myös filosofiaa ja muuta ajankohtaista. Muistan esimerkiksi, että kuulin ensimmäisen kerran Jürgen Habermasin nimen joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen juuri Reiman lausumana. Pari vuotta myöhemmin opiskellessani Columbian yliopistossa New Yorkissa Habermas oli kuuma nimi ja siellä luennoillakin esillä.

Suomessa Reima Pietilä oli ajastaan edellä, hän edusti aidosti avantgardea, vaikka sitä ei hänen elinaikanaan ymmärretty. Tosin Pietilän avantgarde oli – ja on – laadultaan enemmän henkistä kuin muodonantoon liittyvää. Sanon henkistä, koska siinä ilmentyy intuitiivinen luovuus ja vapaus, mutta se vapaus ei ole mielivaltaista vaan kiinnittyy kulttuuriin ja luontoon, toisin sanoen paikalliseen kontekstiin tietoisen, käsitteellisen ajattelun kautta. Hänen arkkitehtuuriaan ei voi matkia, mutta hänen lähestymistavastaan tai metodistaan voi ottaa oppia. Kaikki luovan työn tekijät voivat ammentaa siitä inspiraatiota omaan tapaansa toimia.

Reima Pietilästä ja Pietilöiden tuotannosta on julkaistu paljon kirjoja ja tutkimuksia. Mitä uutta sinun kirjasi tuo vallitsevaan Pietilä-kuvaan? Mikä mielestäsi tekee Reima Pietilästä niin loputtoman kiehtovan arkkitehdin?
— Sanoisin, että kirjassa nyt ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan julkaistu Reima Pietilän haastattelu vuodelta 1987 on huomionarvoinen dokumentti, joka avaa uusiakin tai aikaisemmin vain vähän tunnettuja näkökulmia hänen persoonallisuutensa ymmärtämiseksi sekä arkkitehtina että ihmisenä. Viittaan esimerkiksi shamanismiin, josta hän kertoi haastattelun aikana. Haastattelussa manifestoituu Reiman kokonaisvaltainen arkkitehtuuriajattelu samoin kuin hänen erityinen työskentelytapansa – intuitiivinen kuvittelu, luonnostelu ja sanastelu. Olen kutsunut sitä heuristiseksi metodiksi, ja se on keskeinen aihe haastattelun lisäksi myös kirjoittamassani esseessä. 

tutkimusaiheena Pietilöiden arkkitehtuuri merkityssisältöineen on kultakaivo

Reima Pietilän arkkitehtuuriajattelun rikkaus ja moniulotteisuus sekä hänen teoreettinen aktiviteettinsa piirtyvät kirjassa ymmärrettävästi lukijalle. Samoin Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuuritöiden taustat nousevat esiin olennaisina tekijöinä. Tämä on mielestäni kirjan tärkeimpiä anteja, koska Reima Pietilää ei aina ymmärretty omana aikanaan. Raili ja Reima Pietilän nimi esimerkiksi puuttuu monista keskeisistä 1900-luvun modernin arkkitehtuurin historiateoksista, vaikka niissä muuten olisikin tarkasteltu kattavasti 1960–80-lukujen arkkitehtuuria erilaisine suuntauksineen ja tekijöineen. 

Olen miettinyt, että juuri Pietilässä ilmentyy 1900-luvun modernin arkkitehtuurin historiakirjoituksen hermeneuttinen ongelma. Vain harva kirjoittaja on halunnut, kyennyt tai uskaltanut sijoittaa hänet 1900-luvun arkkitehtuurikehityksen matriisiin. Mielestäni sellaiseen empimiseen ei ole mitään syytä. Pikemminkin on ollut kysymys väärinkäsityksestä tai tiedon puutteesta. Nyt, yli neljännesvuosisata Reima Pietilän kuoleman jälkeen tilanne on arkkitehtuurihistoriallisesti varsin selkeä. Tosin tutkittavaa riittää pitkälti tulevaisuuteen, ja tutkimusaiheena Pietilöiden arkkitehtuuri merkityssisältöineen on kultakaivo. Itse olen tässä kirjassa pyrkinyt luomaan hyvin kompaktin kuvan erityisesti Reima Pietilän arkkitehtuuriajattelusta ja arkkitehtuurista, työskentelymetodista ja merkityksestä.

Kirjastasi käy selvästi ilmi Reima Pietilän kielellinen lahjakkuus ja sanallisen ajatteluprosessin merkitys hänen arkkitehtuuri-ilmaisulleen. Tunnen suurta myötätuntoa kirjasi englanninkielisen käännöksen tekijöille: Pietilän omaperäisen sanaston kääntäminen on varmasti ollut tavattoman vaikeaa. Olet itse työskennellyt paljon vierailla kielillä ja eri kulttuuripiireissä sekä arkkitehtuurin opettajana, kirjoittajana että tutkijana. Millaisena sinä näet oman työsi valossa kielen, kulttuurin ja arkkitehtuurin välisen suhteen?
— Reima Pietilä oli todellakin kielellisesti hyvin lahjakas. Hän keksi uudissanoja, jotta löytäisi oikean ilmaisun, kun äidinkielestämme ei löytynyt sopivaa, ja lisäksi hän oli filosofisesti kiinnostunut kielen merkityksistä. Hänellä oli aina Suomen kielen etymologinen sanakirja käsillä; se oli hänelle eräänlainen raamattu, jonka ”kertomuksista” hän saattoi inspiroitua vaikkapa luonnostellessaan uutta arkkitehtuuria.

Kielen etymologiset merkitykset Reima Pietilä näki kulttuurin arkkityyppisinä ilmaisuina. Samoin hänen tapansa muodostaa lauseita ja käsitteitä oli hyvin persoonallinen, ja sen vuoksi käännöstyöstä tuli aikamoinen haaste. Käännöksiä muokattiin useampaan kertaan ja kääntäjiäkin oli useita. Se vei paljon aikaa, ja olin siinä itsekin tiiviisti mukana. Näin on melkein pakko tehdä, koska vasta kirjoittaja itse voi mieltää, tuntuvatko toiselle kielelle käännetyt ilmaisut alkuperäisen mukaisilta ja siinä mielessä aidoilta. Olen kiitollinen kääntäjille ja tyytyväinen lopputulokseen.

Kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aina kulttuuriarkkityyppisille arvoille.

Kysymyksesi kielen, kulttuurin ja arkkitehtuurin välisestä suhteesta on tärkeä. Kieli ja kulttuuri kuuluvat yhteen, ei ole kulttuuria ilman kieltä, ja arkkitehtuuri on osa kulttuuria. Kielitieteissä ja kulttuuritutkimuksen alalla, varsinkin strukturalismin suuntauksissa ja muillakin tieteen aloilla näitä yhteyksiä on tutkittu ja tutkitaan eri näkökulmista. Itse olen tutkinut kulttuurin arkkityyppisiä ilmaisuja nimenomaan arkkitehtuurissa, ja onhan niin, että samat, tietylle ihmisyhteisölle ominaiset henkiset syvärakenteet ilmenevät niin kielessä kuin muissakin kulttuuri-ilmaisuissa. Arkkityyppiteoriassa voidaan puhua universaaleista arkkityypeistä ja toisaalta tiettyyn kulttuuripiiriin rajoittuvista arkkityypeistä – kulttuuriarkkityypeistä. Ensin mainitut ovat yhteisiä koko ihmiskunnalle, ne ovat kollektiivisen alitajunnan psykologisia rakenteita. Jälkimmäisistä puhuttaessa on kysymys kulttuurin henkisistä syvärakenteista, esimerkiksi eettisistä ja esteettisistä merkityksistä ja symbolisista arvoista. Kulttuurisesti kestävä arkkitehtuuri perustuu aina kulttuuriarkkityyppisille arvoille.

Arkkitehtuurin visiot -kirjasi suurenmoisin anti on pitkä ja syvällinen Pietilä-haastattelusi vuodelta 1987. Miten vuosi 1987 mielestäsi resonoi tämän päivän arkkitehtuurikulttuurin kanssa? 
— 1980-luvulla elettiin taloudellista nousukautta länsimaissa. Silloin oli jo ohitettu edellisen kahden vuosikymmenen aikainen modernismin ankara kritiikki, joka kohdistui etenkin modernin kaupunkisuunnittelun periaatteisiin. 1980-luvulla etsittiin avoimesti uutta.

Kaupunkirakentamisessa oli aktuellia kaupunkisuojelumenetelmien kehittäminen. Myös uutta rakennettiin paljon, varsinkin kulttuurirakennuksia, mutta toisenlaisin kriteerein kuin kansainvälisen tyylin valtakaudella, mikä johti pohtimaan arkkitehtuurin identiteettiä ja muita kulttuurisia merkityksiä. Se oli myöhäismodernismin ja postmodernismin aikaa. Historiaa tutkittiin jälleen avoimesti ja haettiin innoitusta klassillisesta arkkitehtuuriopista. Arkkitehtuurin teoriakirjoituksia ilmestyi myös tavallista enemmän, kuten aina, kun on meneillään jonkinlainen epistemologisen katkoksen periodi.  

Pietilän töissä postmoderni kulttuuri ilmenee filosofisesti.

Mutta huomautan heti, että yllä oleva kuvaukseni koskee periaatteessa vain länsimaita yleensä eikä varsinaisesti Suomea. Meillä täällä vallitsi toisenlainen ilmapiiri. Sinun oma väitöskirjasi kuvaa osuvasti, miten suomalaisten arkkitehtien konsensus vastusti postmodernismia. Kyllä Suomessakin oli joitakin arkkitehteja, jotka varovasti kokeilivat postmodernia lähestymistapaa omissa töissään. Reima Pietilä oli mielestäni yksi heistä, siitäkin huolimatta, että hän periaatteellisesti aina julisti modernismin jatkuvuutta. Pietilän töissä postmoderni kulttuuri ilmenee filosofisesti. Hän tutki kontekstia ja paikan identiteettiä ja sitoutti työnsä sijaintipaikan ajalliseen ja morfologiseen jatkumoon. Hän ei ollut kiinnostunut postmodernistisista tyylikokeiluista eikä koskaan viljellyt historiallisia sitaatteja, vaan käytti paljon luonnon metaforia arkkitehtuurissa – aivan konkreettisestikin kuten esimerkiksi Dipolissa ja Suomen lähetystörakennuksessa New Delhissä. Tampereen Metso taas ilmentää monimerkityksisiä metaforia mukaan luettuna eläinsymboliikkaa sekä ajallista syvyyttä, tässä tapauksessa esihistoriallisten mielikuvien vaikutusta arkkitehtuurin muodonantoon.

1990-luvulla nousi esiin kestävän kehityksen vaatimus, ja arkkitehdit alkoivat etsiä ekologisia ratkaisuja rakennus- ja kaupunkisuunnittelussa. Tämä oli hyvin tärkeä suunnan muutos ja jatkuu edelleenkin nyt lähestyessämme 2020-lukua. Sitä vauhdittaa tietoisuus ilmastomuutoksen vakavuudesta ja länsimaisen elämäntapamuutoksen kiireellisyydestä. Ratkaisujen löytäminen ei ole vain yksittäisten kansalaisten käsissä, vaan edellyttää ratkaisuja globaalilla tasolla sekä lukuisia rakenteellisia päätöksiä, esimerkiksi liittyen maatalouteen, joka päästöjensä vuoksi on yksi pahimmista saastuttajista.

2010-luvulta lähtien meillä on vallalla neljäs modernismi

Näin ollen tämän päivän ilmapiiri on aivan toisenlainen kuin 1980-luvun. Sen heijastuminen arkkitehtuurikulttuuriin näkyy arkkitehtien asenteissa. Kestävän kehityksen kriteerit – taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset – ohjaavat suunnittelukäytäntöjä ja rakentamista. Keskusteluilmapiiri on jotenkin vakavampaa ja samalla avomielisempää, ja erehdynkö, jos sanon, että siinä on myös enemmän henkistä arvokeskustelua. Niinpä Reima Pietilän vakaa näkemys ja ennustus vuodelta 1987, että 2010-luvulta lähtien meillä on vallalla neljäs modernismi, joka on paljon avoimempaa modernismia kuin vielä 1980-luvulla, pitänee hyvinkin paikkansa.

Lukiessani ansiokasta analyysiäsi Reima Pietilästä ja Pietilöiden arkkitehtuurin merkityksestä havahduin jälleen kerran siihen, kuinka poikkeuksellisen omaperäistä ja omaehtoista suuruutta Reima Pietilän arkkitehtuuriajattelussa olikaan. Samalla tulin ajatelleeksi, kuinka tavattoman homogeenista joukkoa suomalaisarkkitehtien nykyinen sukupolvi on. Esimerkiksi kokeellinen avantgarde tuntuu puuttuvan nykyarkkitehtuuristamme kokonaan. Jaatko tämän näkemyksen? Entä mistä sinun mielestäsi voisi johtua se, ettei Suomen arkkitehtuurin kentällä ole enempää Reima Pietilän kaltaisia ”shamaaneja” – todellisia originelleja?
— Reima Pietilä oli poikkeuksellisen luova ja lahjakas, hän oli visionäärinen arkkitehti, eikä hänen kaltaisiaan tunneta monia koko länsimaisen arkkitehtuurin historiassa. Raili Pietilä oli myös luova ja lahjakas arkkitehti, ja yhdessä he muodostivat erinomaisen työparin. Raili oli käytännönläheinen ja käsittääkseni hän vastasi varsin pitkälle toimiston praktiikasta. Näin Reimalle jäi aikaa tutkia ja pohtia arkkitehtuurin taiteellisia ja teoreettisia kysymyksiä. Reima luki ja kirjoitti paljon sekä avasi ja osallistui teoriakeskusteluun, mikä Suomessa on yleensä aika harvinaista. 

Arkkitehtuuria ei voi erottaa yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Arkkitehtuurin historiassa voidaan nähdä monenlaisia kausia. Avantgarde-suuntaukset näyttävät syntyvän yhteiskunnallisten murrosten ja etenkin maailmankuvan muutoksen aikoina, jolloin syntyy ja tarvitaan uudenlaista ajattelua, mikä sitten heijastuu myös arkkitehtuuriin. Esimerkiksi renessanssin ja barokin kausilla syntyi uusi paradigma, samoin 1800-luvulla teollisen yhteiskunnan rakentumisen myötä, ja varsinkin modernismin murroksessa 1900-luvun alussa ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin tehtiin monia merkittäviä keksintöjä eri aloilla. Arkkitehtuuria ei voi erottaa yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Meidän oma aikamme nyt 2020-luvun vaihteessa on jälleen uudenlainen, ja voisi sanoa, että myös uusi maailmankuva on muotoutumassa. Elämme nk. ubiikissa tietoyhteiskunnassa, johon liittyy kommunikaatiovälineiden huima kehitys, digitalisaatio ja globalisaatio, mutta myös ilmastonmuutos kaikkine uhkineen. Saamme kyllä koko ajan nähdä esimerkkejä siitä, mitä tämä kehitys merkitsee arkkitehtuurille, varsinkin jälkikapitalismin rikkailla kasvualueilla. Mutta mitä me haluamme todella kutsua tämän päivän avantgardeksi? Sanoisin, että sen pitäisi edustaa sellaista ajattelua, joka sisältää ”hyvän, kauniin ja toden” tavoittelun sekä paikallisesti että nyt myös globaalisti. Arkkitehtuurin avantgarde ei kuitenkaan ole kiinni mittasuhteista, pienikin talo voi olla avantgarde-arkkitehtuuria – jos sitten on. Eettinen ajattelu ja intentio ovat olennaisia. Pitää samalla muistaa Miesin sanat, ettei uutta arkkitehtuuria tarvitse keksiä joka maanantaiaamu. Uudenlainen arkkitehtuuri syntyy uudenlaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa, uudenlaisten kysymysten ja ajattelun kuten myös esimerkiksi uuden teknillisen kehityksen myötä.

Vain harvoin suomalaiset arkkitehdit yhdistävät luovaa teoreettista ajattelua suunnitteluun, tai sitten he eivät kerro siitä. Onko syy yhteiskunnassa, esimerkiksi liian kiireisissä aikatauluissa ja muissa paineissa?

Kyllä meillä Suomessa mielestäni on tänäkin päivänä huipputason luovia arkkitehteja. Oodin saama kansainvälinen tunnustus on yksi osoitus siitä. Mutta vain harvoin suomalaiset arkkitehdit yhdistävät luovaa teoreettista ajattelua suunnitteluun, tai sitten he eivät kerro siitä. Onko syy yhteiskunnassa, esimerkiksi liian kiireisissä aikatauluissa ja muissa paineissa? Vai siinä, että meillä vallitsee sellainen eetos, joka ei salli yleisestä konsensuksesta poikkeavaa ajattelua ainakaan julkisilla foorumeilla? Myös on huomattava, että Suomessa rakennetaan nykyisin melko vähän uutta arkkitehtuuria, koska korjausrakentaminen edustaa jo noin 50% koko rakennustoiminnan volyymista. Toisaalta korjausrakentamisen kentältä löytyy myös kiinnostavaa, teoreettiseen ajatteluun pohjaavaa luovaa suunnittelua, jolla on omat etujoukkonsa.

Jos katsomme ajassa taakse Reima Pietilän arkkitehtitoiminnan vuosille, niin huomaamme, miten hän joutui jatkuvasti puolustamaan töitään julkisesti. Se oli varmasti raskasta, mutta onneksi hän oli halukas keskustelemaan ja kirjoittamaan. Hänessä oli suomalaista sisua ja keksijän intoa kulkea omaa tietään. Mutta hän olikin poikkeuksellinen persoona ja monipuolisesti lahjakas. Ja olen iloinen, että nykyisin varsinkin nuorempi suomalainen arkkitehtipolvi arvostaa Raili ja Reima Pietilän töitä. Yhtenä esimerkkinä tästä on ALA-arkkitehtien haastattelu viimeisessä Arkkitehti-lehdessä 4/2019.

Arkkitehtuurin visiot -kirjan on julkaissut OKU Publishing, joka on sinun oma kustantamosi. Millaisia kirjoja julkaisette ja miltä arkkitehtuurikirjallisuuden maailma tällä hetkellä näyttää kustantajan silmin? 
— Olen perustanut kirjakustantamon yhdessä poikani Tilman Bauerin kanssa, joka tällä hetkellä on väitöskirjatutkijana Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. OKU Publishing Oy on pieni kustantamo, eikä sen tavoitteena olekaan laajentua suureksi kaupalliseksi yritykseksi. Julkaisemme kirjan silloin tällöin, kun sopiva teos on tarjolla. Kiinnostuksen kohteena ovat luonnollisesti arkkitehtuuria ja taidetta sekä yhteiskuntatieteitä käsittelevät aiheet. Myös näiden alojen opinnäytteet voivat tulla kysymykseen. Kustannamme siis ensisijaisesti tietokirjoja.

Ihmiskunnan tietoisuuden aste näyttäytyy kirjallisuudessa.

Perinteinen kirja-ala on kyllä kokenut jonkinlaisen kriisin sähköisen median kaudella. Painettuja kirjoja myydään vähemmän samalla, kun e-julkaisujen levikki laajenee. Tätä aikaa leimaa kiire, kiirettä on kaikessa ja kaikkialla, ja tämmöisen ajan vaatimuksiin sähköinen julkaiseminen pystyy vastaamaan paremmin. Uutiset, ajatukset ja kuvat saadaan välittömästi lukijoille tiedoksi maailman laajuisesti. Kiire vaikuttaa myös siihen, että aikaa jää vähemmän kuin ennen työn ulkopuoliseen lukemiseen.

Mutta kirjoilla on toisenlainenkin tehtävä kuin vain tiedon välittäminen, ne inspiroivat ajattelemaan ja antavat monenlaisia elämyksiä runoudesta estetiikkaan ja elämän erilaisten ilmiöiden tutkimisesta filosofiseen pohdintaan. Ihmiskunnan tietoisuuden aste näyttäytyy kirjallisuudessa. Rakastan kirjoja enkä osaisi kuvitella elämääni ilman niitä.

Arkkitehtuurikirjallisuudella on oma erityinen asemansa kirjamaailmassa, ja vaikka monia alan lehtiä on jouduttu taloudellisista syistä muuttamaan e-julkaisuiksi, painetuilla kirjoilla on edelleenkin oma tehtävänsä. Ja kyllä ne myös myyvät edelleen, siitäkin huolimatta, että arkkitehtuurikirjojen tekeminen on varsin kallista johtuen mm. usein runsaasta kuva-aineistosta, ja toisaalta niiden painokset ovat yleensä suhteellisen pieniä, mikä nostaa kappalehintaa (paitsi joissakin englanninkielisissä kansainväliseen levikkiin suunnatuissa kirjoissa). Käydessäni Frankfurtin kirjamessuilla viime viikolla huomasin, että ainakin arkkitehtuurikirjallisuuden klassikot ovat jatkuvasti esillä.

Haastattelu: Anni Vartola, 2019.

Kaisa Broner. 2019. Visions of Architecture: Reima Pietilä and the Meanings of Form. Arkkitehtuurin visiot: Reima Pietilä ja muodon merkitykset. Helsinki: OKU Publishing. Linkki tuotesivulle.